Toukokuun polttopiste

Käyn tässä blogikirjoituksessa nopeasti läpi toukokuun polttavat aiheet. Jos joku asia nostaa vielä uudestaan päätään, saatan blogata siitä vielä laajemmin. Toimikoon tämä lähinnä keskustelunavauksena suuntaan tai toiseen.

Suomalaisen jalkapallon yhtenä ikuisuusongelmana on ollut olosuhteet. Nyt olosuhteisiin ollaan usealla paikkakunnalla panostettu ja uusien stadioneitten avajaisia odotellaan vesi kielellä sekä Seinäjoella, että Vaasassa. Lahdessa puolestaan jahkaillaan saman ikuisuuskysymyksen parissa: Mitä tehdä Kisapuistolle?

Korjataan alkuun omituinen ja virheellinen väittämä, että Kisapuisto on perustettu 1952. Kisapuisto kohosi hiljalleen 1930-luvulla lahtelaisen palloilun keskukseksi läheisten koulujen ansiosta. Helsingin olympialaisia 1952 varten Kisapuisto sai vain kevyen kasvojen kohotuksen, sillä ”stadion” valittiin pelipaikaksi varsin viime tingassa. Nykyinen pääkatsomo on puolestaan 1960-luvun alusta. Aurinkokatsomo, lahtelaisten suussa usein pessimistisesti sadekatsomo, uudistettiin pitkän väännön jälkeen 2012 ja nurmikenttä sai valaistuksen 2014. Nyt uuden ja modernin stadionin rakentaminen saattaa nytkähtää eteenpäin, sillä stadionsuunnitelma on tällä hetkellä kaupungin byrokratiakoneiston rattaissa.

Lahden ja Kisapuiston suurin ongelma rahan jälkeen on se, että Lahdesta löytyy jo yksi stadion, jota on kehitetty vastaamaan nykyaikaisia vaatimuksia. Hiihtostadion on maailmanlaajuisesti uniikki ja eksoottinen ympäristö pelata jalkapalloa. Yleisöllä on kaikki, mitä Suomessa stadionilta voi toivoa. Katsomo on katettu ja lämmitetty, sosiaalitilat ovat tältä vuosituhannelta ja VIP-tilat on helppo järjestää stadionin sisälle. Lisäksi kauan tapeltu valotaulu on vihdoin käyttökunnossa. Hiihtiksen ainoa ongelma onkin lopulta se, että se ei ole jalkapallostadion.

FC Lahti perustettiin noin 20 vuotta sitten ja uuden seuran tavoitteena oli saada Kisapuistoon uusi stadion. Tänä aikana uusia esityksiä, havainnekuvia ja suunnitelmia on ilmestynyt jo toista kymmentä. Yksi asia näitä kuitenkin yhdistää: maksajaa ei ole! Ja siitä päästään ongelmaan numero 1. Kaupungin maksaessa lystin, joudutaan tyytymään kompromisseihin. Ensimmäinen kompromissi lienee luonnonnurmesta luopuminen. Seuraavat pelot itselläni ovat ne, että tehdään säästäen sekundaa, eli tehdään stadion, joka ei sovellu jalkapalloon, koska säästetään ja ei tehdä kerralla kokonaista. Jos tässä suunnitelmassa ei tulla tekemään kokonaista stadionia, on sen toteutuminen tulevaisuudessa entistä epätodennäköisempää.

Jäämme kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan, millaisia päätöksiä lautakunnissa ja valtuustossa leivotaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Toinen toukokuun puheenaihe oli Suomen Cupin uudistaminen. Olen kyseisestä kilpailusta blogannut vuosia sitten, aikana, jolloin kilpailun alamäki alkoi. Nyt kilpailusta on kadonnut lopullisesti kaikki se hohto, jännitys ja perinteet, jotka sillä vielä oli.

On hyvä, että liitossa on havaittu tarve uudistaa alamaissa olevaa kilpailua. Päätöksellä aikaistaa kilpailu alkamaan edellisellä kaudella ja korvaamalla Liigacupin lohkovaihe Suomen Cupin lohkovaiheella mentiin suoraan sanoen perse edellä puuhun. Suomen Cupin pitäisi olla koko jalkapalloperheen yhteinen kilpailu, jossa jokaisella joukkueella on mahdollisuus voittaa kilpailu. Lohkovaihe, johon mahtuu vain muutama alasarjalainen, käytännössä poistaa mahdollisuuden yllätyksiin. Kerrasta poikki -systeemi on tehnyt jokaisesta pelistä merkityksellisen. Nyt lohkovaiheessa tulee Cupin luonteeseen outoja merkityksettömiä otteluita.

Liigacup ei koskaan noussut kovin suureen arvoon joukkueiden, kannattajien tai itse liigan asteikolla. Se oli kuitenkin löytänyt jonkinasteisen paikkansa pimeässä talvessa ja pienellä viilauksella ja pitkäjänteisyydellä siitä olisi tullut vielä arvostettu ”kolmoskilpailu”.

Suomen Cup puolestaan kärsi päätöksestä, jossa alkukierrokset pelattiin halleissa tammikuussa ennen kukonlaulua tai lepakkovuoroilla. Alasarjajoukkueet jättivät osallistumatta yksi toisensa jälkeen ja osallistujamäärät ovat pudonneet naurettavan pieniksi kilpailussa, jonka tulisi olla koko jalkapalloperheen yhteinen. Veikkausliigaseurat ovat tietenkin kiitelleet päätöstä, sillä se vähentänee otteluruuhkaa kesältä. Ei kai se nyt niin justiinsa, jos tuhottiin kaksi kilpailua siinä sivussa?

Annan nyt ilmaisen vinkin Palloliitolle. Luopukaa lohkovaiheesta, palauttakaa Liigacup ja palauttakaa Suomen Cup koko jalkapalloperheen ylpeydenaiheeksi siten, että pienet seurat voivat järjestää koko kylän tapahtumia suuria ja mahtavia liigaseuroja vastaan kesällä. Suomen Cup ei saa olla vain liigaseurojen kilpailu!

Kolmanneksi nostan esiin myös aiheen, josta olen blogannut useita kertoja: Kannattajakatsomot. Toukokuun yhdeksi klikkiotsikoksi nousi ”äärioikeistolainen” Nissa Fans -banderolli Helsingin IFK:n kannattajien marssilla ja katsomossa. Banderollin herättämässä keskustelussa vedettiin valitettavasti mutkia suoraksi kovemmalla prosentilla kuin täystuho Jari-Matti Latvala.

Aloitetaan olettamuksesta, että OGC Nicen kannattajakaarre on apoliittinen, sillä sen poliittisuudella ei ole tekstin alkuvaiheessa merkitystä. Puhutaan ensin banderollien symboliikasta yleisesti, jonka jälkeen syvennytään kyseiseen banderolliin. Lopuksi käyn yleisesti läpi politiikkaa kaarteissa (asiasta enemmän kiinnostuneet voivat odottaa, että julkaisen vanhan harjoitusseminaarini Italian ultrien politisoitumisesta ja tiivistelmän kandistani suomalaisesta kannattajakulttuurista, jossa sivuan myös politiikkaa).

Kannattajakaarteiden banderollit kertovat, mitkä ryhmät ovat paikalla. Lyhyesti sanottuna ottelu on kannattajien välistä sotaa, jossa voittaja on lopulta se, joka sanoo viimeisen sanan, on kovempi ja uskottavampi, äänekkäämpi ja näyttävämpi. Lähtökohtaisesti ryhmien nimet ovat usein varsin väkivaltaisia ja voimaa ihannoivia, myös Suomessa, esimerkiksi kaartit, armadat ja valloittajat. Lisää kovuutta ja uskottavuutta ryhmälle haetaan symboliikalla, joka yhdistää pääkalloja, hirviötä, eläimiä, heraldisia symboleita, sarjakuvia, historian tai jalkapalloilun persoonia, aseita ja poliittisia symboleita (pätee myös suomalaisiin kannattajakatsomoihin).

Poliittinen symboli tai sen mukaelma ei välttämättä kerro kaarteen aatemaailmasta mitään, vaan kovuutta haetaan yleensä ääripäiden symboliikkaan viittaamalla, myös ristiin oikealta ja vasemmalta. Kyseisessä NF-banderollissa flirttailtiin brittiläisen äärioikeistolaisen National Front -puolueen logolle ja Yhdysvaltojen sisällissodan Konfederaation lipulle. Oikeastaan banderolli oli kekseliäs, siinä oli yhdistelty kaksi tunnettua symbolia ja aiheuttaman kohunsa takia Nissa Fans sai ”sanoa” viimeisen sanan, sillä he olivat kuumin puheenaihe Stadin derbyn jälkeen.

Lopuksi käydään vielä läpi politiikkaa eurooppalaisissa kaarteissa. On totta, että kaarteet ovat ääriajattelulle loistavia kasvualustoja, sillä kaarteet perustuvt vahvaan hierarkiaan ja vahvaan johtaja-auktoriteettiin. Vahva johtaja saa itseään etsivät nuoret miehet koukkuunsa helposti. Pääosin kuitenkin kaarteiden ja ryhmien poliittisuus on symbolista ja irrelevantti asia itse kannattajille, joiden sisäinen ajatusmaailma voi olla päinvastainen. Pelkän symboliikan perusteella Nissa Fansin poliittisuutta ei voida todistaa, eikä sillä lopulta edes ole merkitystä, pääasia, että suomalaiset ovat saaneet myötäloukkaantua. Urheilu ja politiikka ovat kuitenkin lopulta aina yhdessä, saa se meidät loukkaantumaan tai ei. Politiikan tunnistaminen vaatii kuitenkin enemmän tuntemusta, kuin yhden banderollin.

Neljäs toukokuun nosto löytyy Turusta, jossa vaeltaa laiva ilman päämäärää. Turun Interin pitkäaikainen päävalmentaja Job Dragtsma erosi yllättäen kesken kauden. Hollantilaisen kommenteista ja Interin tekemisestä on paistanut intohimon puute. Dragtsma myönsi, ettei ole kykenevä kääntämään joukkueen kelkkaa. Dragtsma sai Interissä paljon hyvää aikaan, mutta viimeisiä kausia leimasi pysähtyneisyyden aika. Paperilla joukkue oli mitalikandidaatti, mutta peliesitykset ailahtelivat liiaksi. Nyt mitataan Interin kykyä uusiutua ja pitkäjänteisyyttä rakentaa tyhjästä menestystä.

Viimeisenä ja toukokuun positiivisena uutisena nostan esiin kannattajien seurat. Kannattajien perustama AFC Wimbledon nousi lopulta Englannin kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle. Helsinkiläisellä Jokerit FC:llä ja Tampereen Unitedilla on molemmilla selkeät ja yksinkertaiset suunnitelmat kasvaa ja nimenomaan aktivoida ja kasvattaa yhteisöjään. Molemmilla suomalaisseuroilla näyttää olevan pullat hyvin uunissa ja toivottavasti myös suomalaiset AFC Wimbledonit saavat syksyllä nousujuhlat. Voisin tässä vielä loppuun muistuttaa pitkäjänteisyydestä ja muista kliseistä, mutta en uhraa sille tilaa. Laitan loppuun kiitoksen molempien seurojen työlle jalkapallokulttuurin eteen!

Kulttuuri koostuu pienistä palasista historiaa